| loora |

* O L E M M E * M U U T T A N E E T * ! ! *

Piironki kaikkine | loorineen | on saanut uuden kodin. Siellä on tämmöiselle kotinikkarille hyvä varikko ja isompi työkalupakki.

Arvoisa lukija, ole hyvä ja päivitä sivupalkkisi linkki/looranappi (mikäli Sinulla sellainen on), sillä täältä ei tämän jälkeen kannata tulla etsimään kuin korkeintaan kadotettua nuoruuttaan. Ja tuskin edes sitä (en minä ainakaan löytänyt).

Kiitos Blogsome, kiitos äiti, kiitos Bandit-kissa, kiitos naapurin setä, kiitos British Airways, kiitos kaikki!

Pikaisiin tapaamisiin!

*oven lukkoon panemisen ääni*

Jos teillä joskus käy aika pitkäksi ja kaipaatte haasteellista ja mielenkiintoista tekemistä, niin etsikääpä ihmeessä käsiinne jonkun ulkomaan oleskelulupahakemuskaavakkeet ja alkakaa ihan vakavalla naamalla täyttää niitä.

Minä kuvittelin valinneeni tässä suhteessa helpon maan. Onhan täällä miljoonia siirtolaisia kaikkialta maailmasta, osa jopa vielä rajoitteisempia kielen ja ymmärryksen suhteen kuin minä itse. Monet toki tulevat tänne pakolaisstatuksella, mikä osaltaan yksinkertaistaa kupongintäyttöruljanssia. Mutta koska takavuosien koulukiusaamista tuskin katsotaan riittäväksi pakolaisuuden perusteeksi, on meikäläisen pakko yrittää pitemmän kaavan mukaan. Ihan kiltisti. Hermostumatta. Turhautumatta.

Kaavakkeita on luonnollisesti useita. Niissä kysytään pääasiassa samoja asioita vähän eri järjestyksessä. Useimmat kysymykset eivät tietenkään millään tavalla liity kyseessä olevaan asiaan. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - hakija joutuu monessa kohdassa vannomaan ja vakuuttamaan, että kaikkiin kysymyksiin on annettu oikea ja täydellinen vastaus.

Jos esimerkiksi hakijalla on lapsia, on ehdottoman tärkeätä ilmoittaa lasten pituus, siviilisääty ja ammatti. Riippumatta siitä, ovatko lapset 2-, 13- vai 50-vuotiaita. Ja riippumatta siitä, haetaanko oleskelulupaa myös lapsille vai ei.

Niin ikään tulee hakijan ilmoittaa kaikki osoitteet, joissa hän on asunut täytettyään 18 vuotta. Postilokero-osoitteet eivät kelpaa.

Mikäli oleskeluluvan hakijalla on puoliso kohdemaassa, ja lupaa näin ollen haetaan niin sanotussa perheluokassa, on hakijan esitettävä tyhjentävä kertomus ensitapaamisestaan ko. puolison kanssa sekä suhteen myöhemmistä vaiheista. Hakemuksen liitteeksi tulee oheistaa kaikkea mahdollista todistusaineistoa.

Tätäkin kokemusta viisaampana annan arvoisalle lukijalle hyvän neuvon. Älä koskaan heitä mitään menemään! Ikinä et voi olla varma, ettetkö jonakin päivänä haluaisi hakea oleskelulupaa ulkomailta. On tosi ikävää, jos koko prosessi sitten kaatuu siihen, ettei tullut aikoinaan pantua talteen sitä yhtä tiettyä käytettyä kondomia (tietysti asianmukaisella parasta ennen -päiväyksellä varustettuna) tai ostokuittia niistä käsiraudoista, jotka veit Hänelle tuliaisiksi ensitapaamisellanne. Kaikki kelpaa - paitsi soivat onnittelukortit.

Eipä ihme, että hakemusten käsittely kestää ikuisuuden. Ottaahan se aikansa lukea, haistella ja maistella kaikki hakemukset liitteineen. Varsinkin valtion virkahenkilöiltä.

Eriössä pitemmällä istunnolla ollessani tykkään lueskella elektroniikkaliikkeiden mainoslehtisiä. Aihepiiri ilmeisesti jotenkin stimuloi aineenvaihduntaani.

Samassa lehdykässä, jonka tuotteiden innovatiivisuus herkisti minua jo muutama päivä sitten, esiteltiin rinta rinnan myös kaksi kelloradiota, joista toisen on määrä vaivuttaa omistajansa uneen rauhoittavilla luonnonäänillä, ja toinen puolestaan lupaa herättää hänet noihin samoihin ääniin. Ja höpönlöpön, sanon minä! Kyllä minä tuulen suhinaan nukahdan, ei siinä mitään. Mutta että muka pitäisi niihin samoihin leppeisiin henkäyksiin myös herätä. Ei toimi!

Rakas joulupukki. Tuo minulle lahjaksi sellainen vekkari, joka säädettyyn herätysaikaan ensin varovasti aloittaa perinteisellä piippauksella tai pirinällä. Jos laitteessa oleva grps-paikannin tai jokin muu tutkain toteaa minun puolen tunnin päästä edelleen lojuvan tiedottomana laverillani, laite töräyttää ilmoille Elämää juoksuhaudoissa jonkun maaseutupitäjän työväenyhdistyksen puhallinorkesterin esittämänä. Mikäli kelloradio vielä neljännen säkeistönkin jälkeen havaitsee minun yhä nukkuvan, sen sisäänrakennettu pienoisrobotti alkaa antaa minulle napakoita sähköiskuja. Kun sitten lopulta nousen ylös, vekkarirobotti seuraa minua kosketusetäisyydellä ulko-ovelle asti ja palaa vasta sen jälkeen paikalleen yöpöydälle lukulampun alle odottamaan seuraavaa toimeksiantoa.

Itse asiassa, rakas joulupukki, tuo saman tien kaksi.

Pienessä idyllisessä kylässä tuolla vähän pohjoisempana on ainakin yksi onneton 67-vuotias papparainen, jolla ei mene kovin hyvin.

Vanhassa myllyssä tasokasta ruokaravintolaa pitäneen vaarin kohtaloksi koitui salaperäinen “Mr. Big”. Tämä ovela paholaisen kätyri sai viekkaudella ja vääryydellä houkuteltua vanhan herran mukaan bisneksiinsä. Helppojen ja runsaiden lisätienestien lisäksi herra Suuri lupasi myös ostaa ravintolan papalta, jotta tämä pääsee lokoisia eläkepäiviä viettämään uuden omaisuutensa ja 26-vuotiaan vaimonsa kanssa.

Herra Suuren tekemä yhteistyötarjous koski viherkasvien kasvattamista. Ravintoloitsijalla oli vanhassa myllyssään tähän tarkoitukseen mainiosti sopivat puitteet: neljä huonetta joutavaa tilaa ja sähköturbiinitkin valmiina.

Ainakin vuoden verran kerkisi pappa harrastaa puutarhanhoitoa myllynvintillä. Kaikki olivat tyytyväisiä: ruoka oli ravintolassa edelleen mitä mainiointa, ja yläkerran rehut kukoistivat. Parikin satoa ehti vanha herra kasvihuoneistaan korjata, ja herra Suuri maksoi niistä, joskin paljon vähemmän kuin oli alunperin sovittu.

Viime talvena homma sitten levisi käsiin, kun poliisi ratsasi vanhan herran myllyn.

Eilen papparukka tuomittiin marijuanan kasvatuksesta vuodeksi lusimaan. Vaimo oli jo aika päiviä lähtenyt omille teilleen, ja ravintolakin on herra Suuren lupauksista huolimatta edelleen myynnissä. Voi voi.

Vähän vaihtelua loputtomien vaaliuutisten väliin.

Olen tässä pikkuhiljaa varovasti pieninä annoksina ruvennut henkisesti orientoitumaan kustannuspaikalle paluuseen. Kovin pitkälle en ole vielä päässyt. Olen yhä jumissa ensimmäisessä peruskysymyksessä: kuka minä olen?

Haluaisin kernaasti nähdä omasta työpaikastani laaditun kaavion, jossa olisi graafisesti esitetty talon henkilöstörakenne. Uskon, että siitä saisi tällainen tosikkokin hyvät naurut.

Otetaanpa yksinkertaistettu esimerkki:

Taloon perustettiin aikoinaan kaksi uutta vuoden määräaikaista vakanssia, joihin valittiin omilta vakipaikoiltaan henkilöt B ja C. B:n ja C:n vakituisten vakanssien sijaisuuksia hoitamaan siirrettiin omista vakiviroistaan henkilöt A ja D. B:n ja C:n määräaikaisuudet on sittemmin uusittu aina vuodeksi kerrallaan, ja heidän vakivirkojensa sijaisina ovat jatkaneet A ja D. A:n ja D:n vakituisia vakansseja ovat eripituisissa pätkissä hoitaneet määräaikaiset sijaiset, joilla ei ole vakituista virkaa.

Jossakin vaiheessa henkilö A jäi ensin vuorotteluvapaalle ja sen jälkeen palkattomalle virkavapaalle. Hänen määräaikaiseksi sijaisekseen siirrettiin henkilö E, jonka omaa vakivirkaa hoitamaan otettiin määräaikainen sijainen. A:n vakivakanssia tuuraa edelleen määräaikanen sijainen vuoden mittaisissa tai sitä lyhyemmissä pätkissä.

Jos B:n ja C:n virat vihdoin usean vuoden määräaikaisuuden jälkeen vakinaistettaisiin, voitaisiin heidän entisten vakipestiensä sijaisuuksia vuosikausia hoitaneet A ja D niin ikään vakinaistaa, jolloin A:n ja D:n alkuperäiset vakituiset vakanssit vapautuisivat täytettäviksi. Kahden uuden vakituisen työntekijän palkkaaminen kuitenkin sotisi sitä työnantajan tekemää periaatepäätöstä vastaan, jonka mukaan vakituisten työntekijöiden nuppilukua ei lisätä.

Harva haluaa kovin pitkään elää pätkätyöläisen määräaikaiselämää. Niinpä vakipaikka otetaan sieltä, mistä se saadaan. Henkilöstökulusäästökampanjaansa loputtomiin jatkava työnantaja joutuu tippa silmässä katsomaan vierestä, kun nuoret, koulutetut ja innokkaat lähtevät talosta vakituisen leivän perään kyllästyttyään määräaikaisesti odottamaan talon vakiväen kuolemaa, burnoutia tai muuta luonnollista poistumaa.

Minäkin odotan luonnollista poistumaa. Omaani.

Kyllä maar olisi oiva olemassa semmoinen lisänakkula, jonka voisi täpäyttää näkyviin itseaiheutettujen haamupäivitysten yhteydessä. Joku jo tässä taannoin muistaakseni tällaisen namiskan perään täällä kyselikin.

Halu mennä konehuoneeseen leikkimään ei ainakaan minun tapauksessani kulje tasatahtia postausmotivaation kanssa. Päinvastoin. Yleensä sitä hakeutuu koodin väliin piiloon juuri silloin, kun on tavallistakin vähemmän mitään sanomisenarvoista sanottavaa.

Tunnollisena (heh!) lokarina koen kuitenkin velvollisuudekseni sanoa jotakin, ettei tule arvoisalle lukijalle ihan turhaa reissua sitä haamunakkulaa odotellessa.

Ja pitäähän minun myös peitellä ne, joiden nukkumaanmenosta minut on vastuulliseksi kelpuutettu.

Hiphei!

Nyt on joululahjapulmat ratkaistu kertalaakista. Ihme on, jos eivät tästä härpäkkeestä saa kunnon kicksejä niin kummilapset kuin anopit ja isoisätkin.

Olen aina ollut hyötylahjojen kannattaja. Siis ei mitään jonninjoutavaa krääsää, vaan kunnon käyttötavaraa. Ja mikä voisikaan olla enemmän käyttötavara kuin oheinen vessapaperitelineradio.

Esiteteksti kysyy vetoavasti: “Miksi istuisit hiljaisuudessa?”. Ja jatkaa: “Tämä vessapaperitelineradio täyttää ilman mielikanavasi lempimusiikilla”. Takana ovat siis ne ankeat ajat, jolloin huussin ilman täytti istunnon aikana jokin ihan muu kuin lempimusiikki.

Koko ihanuuden kruunaa tietysti sisäänrakennettu hälytyssireeni (punainen nappi) “kylpyhuoneen hätätapauksien varalta”.

Minulla on haave. Tahtoisin niin kovasti minäkin joskus saada edes yhteen ruimaisuuni yli 15 kommenttia. Se olisi huikeaa!

Tämän unelman toteutuminen vaatisi varmaan aika paljon fyysistä työtä tai vaihtoehtoisesti mittavia henkisiä ponnisteluja. Siltikin saattaisi tavoite kovasta yrittämisestä huolimatta jäädä saavuttamatta. Sitten tulisi pettymys ja masennus ja ahdistus ja olisi pakko pitää lomaa.

Sen verran kisahullua kansaa olemme, että joku kansanäänestystyyppinen Hottis-skaba voisi olla aika varma nakki. Paha vain, että tämä(kin) idea on jo toisaalla keksitty ja hyväksi havaittu, joten kintuille pissi sekin. Hushus äänestämään! Äänioikeus on kaikilla ikään, sukupuoleen, arvoon ja ammattiin katsomatta. Ehdokkaankin saa itse nimetä. Jos tämä ei ole demokratiaa, niin ei sitten mikään!

Näin ollen edes potentiaalisesti toimivista vaihtoehdoista taitaa olla jäljellä vain nimenhuuto.

Eli kysymys kuuluu: kuka Sinä olet, arvoisa lukijani, joka toiveikkaana jaksat kerta toisensa jälkeen pistäytyä Loorassa katsomassa, josko täältä vihdoin löytyisi jotakin lukemisen arvoista?

Rakas lukijani, tiedän, että tämä teettää Sinulla jonkin verran töitä, kun Sinun pitää nyt keksiä itsellesi niin monta uutta nimimerkkiä, että saamme sen 15 kommentin rajan rikottua. Mutta uskollisuutesi ja vaivannäkösi palkitaan viimeistään taivaan porteilla.

Kiitos Sinulle jo etukäteen. On tämä huikeaa!

Minulla oli lapsosena täydellinen sarja Aku Ankan taskukirjoja numero ykkösestä muistaakseni sataankahteen. Nimeltä muistan niistä ainoastaan yhden. Siinä oli Roope-setä ja Heluna kannessa. “Ympäri mennään, yhteen tullaan.”

Ansioituneena aasinsillanrakentajana pääsenkin tämän johdannon jälkeen sujuvasti siirtymään ympärileikkauksiin.

Minusta on lähes pöyristyttävää, että Yhdysvalloissa yhä edelleen ympärileikataan “lääketieteellisistä syistä” keskimäärin 60 % (2003) vastasyntyneistä poikalapsista. Vähiten (n. 31%) poikavauvoja ympärileikataan läntisissä ja eniten (n. 78 %) pohjoisissa osavaltioissa. Kanadassa vastaava keskiarvo (2003) on noin 14 % (Newfoundland & Labrador 0 % - Prince Edward Island n. 30 %).

Luvut ovat viime vuosikymmeninä olleet selvästi laskusuunnassa, mutta minun mielestäni ne ovat edelleen käsittämättömän korkeat.

Amerikassa vastasyntyneiden poikien systemaattinen ympärileikkaaminen aloitettiin 1880-luvulla. Tällä tavalla haluttiin lännen uljaista urhoista kitkeä paitsi masturboinnin inhottava ja epäterveellinen pahe, myös muun muassa seuraavat esinahkaperäisinä pidetyt sairaudet: tyrä, munuaiskivet, unettomuus, reuma, epilepsia, astma, vuoteenkastelu, kuppa ja hulluus. Luja oli tuohon aikaan jenkkitohtoreiden usko esinahan voimaan!

Nykyisin yhdysvaltalaiset ympärileikkausten puolestapuhujat vetoavat muun muassa virtsatietulehdusten, siitinsyövän ja sukupuolitautien ehkäisyyn sekä hygieniaan unohtamatta myöskään, että “pojan tulee näyttää isältään” ja “muuten kaverit kiusaa”. Kaikille noille on olemassa myös vasta-argumentteja, ja ympärileikkausten vastustajat ovatkin viime vuosina käyneet yhä äänekkäämmiksi ja saaneet riveihinsä yhä enemmän myös lääkäreitä ja muuta terveydenhuoltohenkilökuntaa.

No joo. Ei tälläkään vuodatuksella mitään varsinaista tarkoitusta ollut. Halusinpahan vain varoittaa, ettette suotta peljästy ja hämmenny, jos joskus satutte Uuden mantereen herrojen kanssa samaan aikaan saunaan.

Taitaa olla kohta aamupäiväunien paikka, sillä röökit alkavat käydä vähiin ja lisää saa vasta iltapäivällä. Nukkuessani en polta. Tietääkseni.

Ruokakuntamme tupakkaostokset tehdään läheisessä intiaanireservaatissa, missä verovapaasta kartongista tarvitsee pulittaa vain noin puolet tavallisten kauppojen verollisesta hinnasta.

Savukkeiden ja sikarien myynti tuo toivottua tuloa moneen natiiviperheeseen, sillä reservaatissa on kymmeniä erikokoisia ja -tasoisia tupakkamyymälöitä ja -kojuja.

Meitä lähimmässä intiaaniterritoriossa asuu yhteensä noin 22 000 intiaania kuudesta eri heimosta.

Reservaatit ovat itsenäisiä monien hallinnollisten ja julkisten palvelujen suhteen. Niillä on muun muassa omat sosiaali- ja terveyspalvelut, palo- ja pelastustoimi sekä poliisi.

Rajoitetusta itsehallinnostaan huolimatta reservaatit toki tarvitsevat myös maan hallituksen ja provinssin tukea ja vastaantuloa monissa asioissa. Tällä hetkellä yksi intiaanien vakavimmista ongelmista on talousveden heikko laatu. Lokakuussa yhdestä reservaatista jouduttiin evakuoimaan yli tuhat intiaania vedenlaadun heikkenemisen vuoksi. Meitä lähinnä olevalle reservaatille terveysviranomaiset antoivat jo 90-luvun lopulla kehotuksen keittää kaikki juomavesi. Viime vuonna tehdyssä tutkimuksessa todettiin yli 80 prosenttia reservaatin kaivoista olevan koli- ja muiden vastaavien bakteerien saastuttamia.

Parempi vedenlaatu edellyttää vedenkäsittelylaitosten rakentamista. Rakentaminen maksaa. Jo pelkästään meidän provinssissamme juomaveden keittokehotuksen alaisia reservaatteja on jo yli 50.

Röökien ostaminen intiaaneilta on näin ollen vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta se tuo lisätuloja intiaaniperheille. Toisaalta tavalliseen kauppaan maksetuilla tupakkaveroilla voitaisiin rakentaa muun muassa noita vedenkäsittelylaitoksia reservaatteihin. Se, käytettäisiinkö ne verorahat lopulta tuohon vai johonkin muuhun tarkoitukseen, onkin sitten jo toinen juttu. Niinpä olemme toistaiseksi valinneet tämän suoran tuen vaihtoehdon. Kun se on omalle kukkarollekin kevyempi.

Koska tämä turkasen mopedi otti ja kummituspäivittyi, kun pikkuisen hipaisin virta-avainta, niin pukataan nyt sitten tämmöinen lohdutuspostaus lukijalle, joka suurin toivein säntää muka-päivitettyä laatublogia ahmimaan.

Tilanne on siis kaikessa lyhykäisyydessään se, että tämä eksperimentti ei kahdellakaan eri lähdemateriaalilla tuottanut sitten minkään valtakunnan tulosta. Ei löytynyt arkistoista meikäläiselle yhtäkään näköisjulkkista.

Ehkä niiden valikoimista puuttuu tämä.

Naapurin poikamiesherralla alkoivat vissiin patterit ehtyä, kun piti tilata taas taksi. Kaljataksi. Siis vähän niin kuin pizzataksi, mutta olutlastissa. Kilinästä päätellen puolisen tusinaa tyhjää 24-päkkiä kannettiin ulos ja yksi täysinäinen sisään. Kyllä sillä huomiseen pärjää. Ja jos ei pärjää, niin sitten tilataan uusi taksi.

Virtuaalinaapurin kanikopissa puolestaan siemaillaan punaviiniä. Ei ollenkaan pullokaupalla, vaan ihan vain lasimitalla. Sillä tavalla sivistyneesti.

Itse en kykene juomaan lasillista enempää oikeastaan mitään vettä väkevämpää. En sivistyneesti enkä vähemmän sivistyneesti. Välittömästi iskevä päänsärky vesittää nautinnon ennen kuin pääsen edes pikkuhiprakkaan asti. Jos pääni olisi paremmin rakennettu, olisin luultavasti tähän ikään mennessä jo rapajuoppo. Ei se polvi niin paljon pojasta pahene.

Minun vankan käsitykseni mukaan alkoholismi tai mikään muukaan patologinen riippuvuus ei periydy, mutta alttius riippuvaiseksi tulemiseen sen sijaan kyllä.

Uskon, että addiktioalttiilla ihmisillä säännöstelyn ja kohtuullisuuden itsekontrolli pettää nopeammin kuin tyypeillä, joilla ei tätä alttiutta ole. Omavalintainen mielihyvä- ja vaihteluhakuinen käyttäytyminen voi muuttua hallitsemattomaksi pakoksi hyvinkin nopeasti varsinkin, jos taustalla on käsittelemättömiä ja pahoja - yleensä psyykkisiä - ongelmia. Minun käsitykseni mukaan riippuvuudet ovatkin useammin seurauksia kuin syitä, eikä addiktioiden menestyksellinen hoito onnistu, ellei samanaikaisesti hoideta ja eliminoida myös niitä syitä.

Tsissus, tulipas taas keittiöpsykologiaa oikein tuutin täydeltä. Päätän raporttini just tasan tähän.

Maassa maan tavalla. Pätee myös talvipukeutumiseen. Tulipahan taas mieleen, kun loppuviikosta saimme tänne muhevan parinkymmenen sentin lumikerroksen (joka tosin on jo hyvää vauhtia sulamassa pois).

Talvikuukausien keskilämpötila on täälläkin reippaasti pakkasen puolella. Viime talvena lämpömittari valahti useammankin kerran -30 asteen tietämille. Näin ollen voisi luulla, että täkäläiset sonnustautuvat talviulkoiluun kotosuomalaisten tavoin tälläytymällä paksusti ja lämpimästi päästä varpaisiin. Väärä luulo.

Talvivaatetus on jotakuinkin yhtä kuin toppatakki. Hanskoja näkee satunnaisesti, paljaita naisten sääriä minihameen jatkeena sitäkin useammin.

Aikuisten kohdalla on toki heidän oma valintansa, mitä päällensä laittavat ja mitä eivät. Mutta kun sama alipukeutumistrendi ulottuu myös pikkulapsiin, niin kyllä välillä pistää skandinaavia hirvittämään.

Lasten sukkahousut ovat täällä sangen harvinainen näky, samoin potkuhousut ja -puvut, toppahaalareista puhumattakaan. Rattaissa istutaan pienet paljaat pakkasenpuremat nilkat collegehousujen ja lenkkitossujen välistä vilkkuen. Kädet ja pää ovat nekin usein paljaina.

Lastenvaunujahan täällä ei ole ollenkaan. Rattaat on suunniteltu niin, että niihin voi kiinnittää turvakaukalon pikkuvauvojen kärräämistä varten. Kylmällä säällä rattaat peitetään erilaisilla huopa- tai peittoviritelmillä, joiden läpi ilma ilmeisesti kuitenkin pääsee kiertämään, koska nassikat eivät tietämäni mukaan näiden tsydeemien alla tukehdu.

Vaikka meikäläinen katselee tätä touhua hivenen kauhistuneena, niin ihan kunnon ihmisiä noista vähäpukeisista ipanoista kuitenkin näyttää kasvavan. Kenties varhaislapsuuden kylmäkäsittely jopa siinä määrin karaisee heitä, ettei sitten isompanakaan tarvitse enempiin toppauksiin itseään talvenselkään paketoida.

Maailma on pieni. Ja Blogistan vielä pienempi.

Reilun 3000 bloggaajan joukosta olen tähän mennessä bongannut kaksi entistä työkaveria. Yhden bloggarin lapsuudenkodissa olen käynyt kauan sitten kaveeratessani hänen serkkunsa kanssa. Enkä ole ehtinyt tutustua vasta kuin ehkä kymmenekseen listan blogeista. Miten monta tuttua löytyneekään niistä lopuista?

Kenellekään näistä kolmesta tähän mennessä tunnistamastani bloggaajakollegasta en ole itseäni ilmaissut. En tiedä, ovatko he koskaan käyneet lukemassa omaa blogiani - ja jos ovat, ovatko tunnistaneet minut samalla tavoin kuin minä heidät. Mutta ei sillä ole väliä, puoleen eikä toiseen.

Minulle Blogistan parhaimmillaan edustaa paikkaa, jossa vain sanoilla ja ajatuksilla on merkitystä. Nimet ja kasvot eivät toki tekstin sisältöä miksikään muuta, mutta joskus ne saattavat alitajunnassa muodostaa linssin, jonka läpi ajatuksia lukee ja tulkitsee kenties eri tavalla.

Siksi minäkin olen noone, no one. Sukupuoleton, nimetön, iätön, hajuton, mauton. Antaakseni lukijalle tilaa omille mielikuvilleen ja mahdollisuuden pitää tai olla pitämättä minun ajatuksistani välittämättä siitä, kuka minä olen.

Kävin eilen illalla kirkossa. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt kirkossa peräti kaksi kertaa. Kummallakin kerralla olen tuntenut lievän piston ruumiissani.

Flunssarokotus kirkossa. Toinen vaihtoehto olisi ollut supermarketin aspiriiniosasto. Minusta kuitenkin maallisen tomumajani altistaminen ihmiskunnan terveyttä edistävälle toimenpiteelle vanhojen partaisten kirkkoväärtien muotokuvien katveessa on tuntunut jotenkin siunauksellisemmalta vaihtoehdolta kuin piikki lihaan pepperonimakkara- ja muropakettihyllyjen välissä.

Kirkko oli molemmilla käynneillä sama. En edes tiedä, minkä kirkkokunnan temppeli oli kyseessä. Vaihtoehtoja lienee useampi tusina. Täällä kun on väkeä kaikista maailman kolkista ja kaikkien jumalien ja jumalattomien seurakunnista, niin pitäähän sitä sitten kadunvarsilla olla synagoogaakin joka lähtöön. Keskustassa on katu nimeltä Kirkkokatu. Parin korttelin mittainen mitätön polunpätkä. Sen varrella on viisi tai kuusi kirkkoa. Ja siinä on vasta ehkä noin kymmenen prosenttia kaikista tämän alueen pyhäköistä.

Aamuisin ja iltapäivisin naapurikadun langanlaiha yksijalkainen afrikkalainen mies saattaa osaa perheen lapsista kouluun ja koulusta kotiin. Mukana on yleensä neljä lasta, perheen esikoulu- ja alakouluikäiset. Nuoremmat ja vanhemmat mukaan lukien lapsia taitaa olla yhteensä ainakin kahdeksan.

Satunnaisesti lasten saattajanvirkaa hoitaa perheen äiti. Nainen liikkuu arkaillen, ja usein joku lapsista opastaa häntä kadun ylittämisessä. Äiti on selvästi tottumaton ulkona liikkumiseen. Burkha kätkee hänen kasvonsa silmiä lukuunottamatta, mutta väljä maahan asti ulottuva abaya ei peitä päivä päivältä kasvavaa mahaa. Uusi - yhdeksäs? kymmenes? - pikkumuslimi on taas tulossa. Nainen näyttää kovin uupuneelta.

Joskus mietin, onko kaikkia jumalia ihan pakko totella silloinkin, kun se johtaa kestämättömään ja elämänlaadullisesti arveluttavaan tilanteeseen. Vaan toisaalta, mikäpä minä olen kenenkään elämänlaatua arvioimaan ja arvostelemaan. Kyllä kai ne jumalat sen(kin) paremmin tietävät.

Nyppii. Riipii. Ärsyttää. Siis se, kun veitset ja haarukat ja lusikat tyrkätään semmoiseen pieneen kuivaushärväkkeeseen kahva ylöspäin niin, että kuivaushärväke on parin kahvelin jälkeen täynnä. Sietämätöntä.

Entäs sitten se, kun (-merkin edestä jätetään välilyönti pois. Siinä menee monta hyvää juttua ja tärkeätä tietoa sivu suun ja ohi silmän, kun ei kertakaikkiaan pysty lukemaan edelliseen sanaan liimattuja sulku auki -merkkejä ilman, että tekisi mieli kiljua ja juosta kadulle potkimaan mummoja.

Kaupoissa ohimoni alkavat tykyttää joka kerran, kun jostakin tunkee naaman eteen kurssit käynyt ja asiakaskoulutettu myyntihenkilö kysymään sertifioitu hymy naamalla, että “mitäs saisi olla ja voisinko olla avuksi”. Vähintään yhtä paljon risoo se, kun kaupoista ei nykyään etsimälläkään löydä myyjää, jolta voisi kysyä neuvoa ja joka myös osaisi vastata.

Vielä pahemmin pinnani palaa silloin, kun joku naputtaa sormilla tai rystysillä pöytää musiikin mukana epätahtiin. Ja yleensä vielä sitä kovempaa, mitä enemmän rytmi on pielessä. Että voikin joku asia käydä niin pahasti sielun päälle. Ja korvien.

Kaikkein pahiten kuitenkin itsehillintääni juuri tällä hetkellä koettelee se, etten kykene muistamaan, mitä “Anger Management” on suomeksi.

Älä yllytä hullua, sanoi vanha kansa. Etenkään, jos se hullu ei osaa piirtää. Mutta koska kaikki muutkaan eivät piirrä, ajattelin sitten minäkin osallistua. Toivottavasti ihan tavallinen kotona otettu valokuva kelpaa.

Olen sanonut suhtautuvani penseästi meemeihin, enkä minä kelkkaani ole tässä kääntämässä. Suretti vain tämä päiviä päivittämättömänä ollut blogi, ja halusin edes jotenkin olla huomaavainen lukijaani kohtaan. Ole hyvä!

On näköjään ollut tänään muuallakin pyykkipäivä tai muuten vain pesukoneet mielessä. Itselläni oli pyykkipäivä, mutta mielessä pyöri muutakin kuin pesumasiinat.

Minä ajattelin varpaankynsiä.

Lukion biologian tunnilla muistan opetetun, että on olemassa kahdenlaisia perintötekijöitä, resessiivisiä ja dominoivia. Dominoivaan periytymiseen riittää yksi geeni. Resessiiviseen tarvitaan isä ja äiti. Jotenkin näin se kai meni. Joka tapauksessa, elinikäinen empiirinen tutkimukseni on osoittanut, että varpaankynnet ovat erittäin dominoivia.

Äidin varpaankynsistä ei ole paljon sanottavaa. Silloin tällöin sakset käteen, nipsnaps, ja se oli siinä. Kadehdin äitiäni.

Kun varpaankynnet kasvavat paitsi päistään ulospäin, myös sivuiltaan rullalle sisäänpäin, ollaan kuulkaa totisen paikan edessä. Sellaisten kanssa eläessä eivät mitkään aseet ole liian järeitä. Olen kokeillut varmasti kaikkea putkitongeista lähtien yrittäessäni kaivaa kynsiä ulos varvaslihasta. Veri roiskuu, ja naapurin koira olisi innoissaan saadessaan haukata lennosta ympäriinsä sinkoilevia tuoreita lihapaloja. Paitsi ettei naapurissa ole koiraa.

Ainoa lohtu tässä on, että myös korvat ovat dominoivia. Äidinäitini totesi kerran tyttärelleen: “ei sussakaan juur muuta kaunista oo kun korvat”. Minulla on äitini korvat.

Loorassa ei ole kaikki kotona. Tai siis täällä ei ole ketään, kun ne ovat kaikki rakentamassa Iisakin kirkkoa. Elleivät sitten ole menneet ompelemaan kissalle takkia, kuten entinen hiiri. Hiiren tekeleestä tuli lopulta tuluskukkaro. Ans kattoo mitä looralaisen ähkimisestä syntyy - kirkko, kukkaro vai jotain ihan muuta.

Olen optimisti ja oletan palaavani piironkiini huomenissa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin päätän raporttini täältä taukotuvasta.

Aivot ovat remonttihommien jäljiltä tapettiliisterissä ja silmissä on maaliroiskeita. Eikä remppa ole vielä edes valmis. Ammattimieheltä tällaisetkin jutskat hoituisivat suitsait kädenkäänteessä silmänräpäyksessä puolihuolimattomasti siinä sivussa yhdellä kädellä. Mutta minä en ole ekspertti, ja kaikki menee aina pitemmän kaavan mukaan - jos menee.

Niinpä minä esimerkistä innostuneena päätin tällä kertaa aikaa ja lukijoita säästääkseni lukea teille ääneen pätkän toisen kirjoittamaa tekstiä.

“Miettinen meni terveyskeskukseen saadakseen lääkärintodistuksen ajokorttia varten. Tohtori tutki miehen tarkoin, teki joukon kokeita ja kysyi sitten, oliko kellään lähisukulaisista tubia. - Tubia ei ole, Miettinen muisteli. - Mutta vaimon veljellä on Audi.”

(Matti Punttila: Pilkettä silmäkulmaan, WSOY 2001)

Että tämmöistä tänään.

Olen aina inhonnut automaattisia puhelinvastaajia. Mutta vielä raivostuttavampia ovat automaattiset puhelinsoittajat. Kas näin se menee:

- *Prrrrr prrrrr*
- Noone Nobody.
- *rahinaa*
- Haloo.
- Tämä on tärkeä puhelu Ottakaa Tai Jättäkää Oy:ltä koskien ulkohuussin ulko-oven ulkopanelointia. *tauko* Jos Te olette Noone Nobody, olkaa hyvä ja painakaa ykköstä. *tauko* Jos Te ette ole Noone Nobody ja tarvitsette hetkisen aikaa hakeaksenne Noone Nobodyn puhelimeen, olkaa hyvä ja painakaa kakkosta. *tauko* Jos Noone Nobody ei ole tavattavissa, olkaa hyvä ja painakaa kolmosta. *tauko*
- *painaa ykköstä*
- Olkaa hyvä ja odottakaa sulkematta puhelinta. Olette jonossa. Palvelemme Teitä mahdollisimman pian. *Mission Impossible -miditiedosto käynnistyy*

Tämä tekniikan ihme toimii yhtä pätevästi myös silloin, kun täällä päässä on puhelinvastaaja päällä. Soittaja-automaatti kuuntelee kiltisti, mitä vastaaja-automaatilla on sanottavaa, ja aloittaa sitten oman liirumlaaruminsa. Ei siitä koneiden kesken kyllä ikinä sen valmiimpaa tule.

Toistaiseksi automaattisoitot ovat tulleet yrityksiltä. Siinä vaiheessa, kun ensimmäinen kaverini alkaa käyttää tuollaista robottia minulle soittaessaan, hankkiudun eroon puhelimesta. Siitä, hankkiudunko eroon myös siitä kaverista, päätän myöhemmin.

No niin. Lähdettiin sitten pyhäpäivän ratoksi vähän viherpiipertämään. Tirppejä pällistelemään, ihan vain sillä tavalla maallikkopohjalta, nääs.

Kantapaikkamme on naapurikunnan puolella erään puiston kupeessa oleva pystyynkelottunut räme, jonka halki kulkee kiva lankkupolku. Polun varrella on muutama levike ja siinä penkki.

Tällä kertaa ajoitus niin sanotusti pissi kintuille. Edelliskerralla kaksi viikkoa sitten oli viideltä iltapäivällä vielä ihan valoisaa. Siitä on kuitenkin päivä lyhentynyt ja kellojakin käännelty niin, että nyt hämärä tiivistyi samaan tahtiin kuin tarvoimme bussipysäkiltä kohti kantapaikkaamme.

Loppujen lopuksi istuimme pimenevässä syysillassa penkillä kuuntelemassa tuulta vastaan taistelevien kanadanhanhien kiljuntaa yläpuoleltamme ja muistelemassa, mitä kaikkea kivaa näimme ja koimme viimeksi samalla penkillä istuessamme.

Tuolloin olimme varustautuneet isolla pussillisella auringonkukansiemeniä, joita olimme todenneet tipujen arvostavan vaaleita siemeniä enemmän. Kymmenet pienet pelottomat hömötiaiset ryntäsivät siekailematta syömään herkkusiemeniä suoraan kädestä. Kovaääniset punaolkaturpiaalit sekä upeat sinitöyhtönärhet ja punakardinaalit tyytyivät katselemaan meitä uteliaasti matkan päästä ja popsimaan siemeniä ruokintalaudalta. Samaisella laudalla kävivät talvivarastojaan täydentämässä myös somat maaoravat.

Vaan ei tämäkään retki lopulta ihan harakoille mennyt. Paluumatkalla näimme sentään junan.

Hiljainen viikonloppu. Minua taitaa vaivata blogialia.

Moneen päivään en ole muuta tehnyt kuin harrastanut huimia blongee-hyppyjä ja siinä sivussa yrittänyt itsekin esittää bloogikkoa ja säveltää pieniä blogiaalisia blogiaisia omaan blogiini. Yleensä en tosin saa aikaiseksi kuin bloggoti-blogia, mutta mitäpä muuta sitä tällaiselta blogeroituneelta blogipäältä voi odottaakaan. Auttaisikohan blogiopatia? Vai onko blogilaan sulkeminen ainoa vaihtoehto?

Bloginpentu, johon tässä innolla blonkitin (hih, eipäs löydy tätä sanakirjasta vielä), on kertonut kahdeksan päivän mittaisesta elämästä ilman telkkaria. Itselläni televisiottomuus on kestänyt hieman pidempään eli ainakin viisi vuotta.

Mikään absolutisti en toki tämän(kään) asian suhteen ole. Saatan sivusilmätä toosaa, jos sellaisen joskus avonaisena kohtaan. Kotona minulla ei telkkaria ole. Joskus harvoin iskee haikeus, kun ei ymmärrä yhtään mitään sellaisista keskusteluista, joissa puhutaan tv-ohjelmista.

Leffoja voi katsella dvd:nä tietokoneelta - ja muuta hyväähän televisiosta ei edes tule. Näin kun ajattelee, niin hyvin menee.

Bloggumahei!

Vuodatuksen serveri näyttäisi olevan nurin tai jotakin. Heti aamustako pitää ihmisen ruveta kasaamaan itseensä angstia ja ahdistusta. Voi hyvänen aika sentään tätä elämää.

Suosikkilistan läpikäyminen kahvikolpakko kädessä ja rööki suupielessä on vähän kuin aamun sanomalehteä selailisi. Virheilmoitusten rätkähtäminen ruudulle ei ole yhtään vähemmän ärsyttävää kuin sivujen puuttuminen lehden välistä. Tuntuu että pitäisi soittaa johonkin. Jakelupäivystykseen? Tuokaa uusi ehjä lehti tänne heti! Mikä on Blogistanin jakelupäivystyksen numero?

Vuodatuksen ylösnousemusta odotellessa lueskelen päivän uutisia lehtien nettisivuilta. Sen jälkeen voisin rojahtaa hetkeksi takaisin sänkyyn lukemaan kirjaa. Siis sellaista oikeata vanhanaikaista paperisivuista kirjaa.

Parempi puoliskoni (lue: nörtimpi puoliskoni) ei juurikaan lue mitään, mikä on painettu paperille. Hän kyllä lukee paljon, mutta vain tekstiä, joka löytyy netistä. Bussiaikatauluista lähtien. Meillä on kaikki kaupungin bussiaikataulut siististi numerojärjestyksessä sohvapöydällä, mutta silti nekin mieluummin etsitään netistä ja odotellaan ikuisuus hitaiden pdf-tiedostojen latautumista.

Eihän siinä sinänsä mitään. Netti on ihan kiva ja kätevä juttu. Sieltä löytyy suhteellisen helposti paljon tietoa - oikeaa ja väärää - ja siellä voi puuhastella aikansa kuluksi melkein mitä vain. Mutta kaikella on rajansa. Minun rajani luultavasti ylittyisi sillä hetkellä, kun näytölleni pompahtaisi viereiseltä koneeltä viesti: “Wanna cyber?”

En ole mikään meemien ystävä, mutta saattaa olla, että vielä koittaa päivä, jolloin hätä ei lue lakia tässäkään asiassa. Mikäli näin käy, silloin täältä lähtee liikenteeseen epätoivoinen makaronimeemi.

Toimeentuloleskenä toisessa maassa tulen arvatenkin palaamaan sinkkuvuosilta tuttuun vehnätärkkelysruokavalioon. En suinkaan siksi, etten voisi kuvitella suurempaa herkkua kuin makaroni. Se nyt vain on jotakuinkin ainoa lämmin ruokalaji, joka minun kokintaidoillani onnistuu lähes 78-prosenttisesti.

Makaronin eduksi on luettava myös kukkaroystävällisyys. Kun omien makaronien lisäksi on tienattava särvintä ainakin yhden ulosottomiehen ja parin perintätoimiston limppujen päälle, on kulinaristisista nautinnoista pakko tinkiä.

Olen ihan varma, että makaronin joukkoon voi heittää kaikenlaista, mitä en itse vielä ole keksinyt. Kokemuksesta tiedän, että jossakin vaiheessa ketsuppimakaroni alkaa tökkiä. Silloin saatan joutua turvautumaan makaronimeemiin uusien makaroni-innovaatioiden löytämiseksi. Mutta se olkoon sen ajan murhe.

Osaan myös keittää vettä - ellen sitten polta sitä pohjaan. Pohjaanpalaminen onkin alati väijyvä mörkö minun keittiössäni. Pussimuonat ovat auttamattomasti liian vaikeita ja puolivalmisteet liian kalliita. Ja koska olen sosiaalisesti rajoittunut moniongelmainen ujo bloggaaja, ei minulla ole ystäviä, joiden luokse voisin osuttaa itseni kyläilemään parahultaisesti päivällisaikaan.

Mutta minä ajattelen positiivisesti. Makaronivariaatiothan ovat perinteistä opiskelijamuonaa. Voin siis makaronipöytäni ääressä kuvitella olevani opiskelija. Ja jos kerran makaronilla on kasvatettu maailmankuuluja tohtoreita ja professoreita, niin ei se voi pahasta olla minullekaan.

Kovin on tullut hankalaksi näinä päivinä löytää Blogistanista sellaista keskustelua, johon voisi itsekin osallistua. Ovet ovat kyllä auki, musakki svengaa hississä ja megafoni kehottaa astumaan sisään, eikä kahvista ja pullasta veloiteta erikseen. Mutta kun ne keskustelunaiheet hipovat sellaisia sfäärejä, ettei meikäläinen oikein jaksa syttyä.

Ollakseen trendikäs ja blogikatu-uskottava pitäisi olla tukka tanassa metabloggaamassa ja luomassa henkilöbrändiä. Tai ainakin puhumassa niistä ja esittämässä rakentavaa kritiikkiä.

Itse aion vastakin jättää metabloggauksen niille, jotka siitä tykkäävät. En myöskään jaksa kovin aktiivisesti puhua blogeissa blogeista, joissa puhutaan blogeista. Luen kyllä metablogejakin aina, kun kohdalle sattuvat.

Henkilöbrändi on jo sanana minusta kaikessa markkinahenkisessä kaupallisuudessaan lähes rivo. Brändihän on tuotenimi tai tavaramerkki. Blogille voisi jotenkuten kuvitella jonkinlaisen brändin, mutta ei sen kirjoittajalle. Tai sitten ollaan menossa tosi kauas bloggaamisen syvimmästä olemuksesta. Toki kaupallisiakin blogeja on, mutta jos tavalliset ihmiset alkavat muovata bloggaamista näyttämään markkinointibisnekseltä silloinkin, kun se ei sitä ole, ovat puurot ja vellit kyllä menossa sekaisin pahemman kerran.

Samaan aikaan, kun blogosfäärissä puhua pulputetaan metoista ja brändeistä, kuulee useammallakin taholla sanottavan, että bloginpitäjä kirjoittaa vain itselleen.

Minä voisin väittää, että sen jälkeen kun alkaa kirjoittaa interaktiiviselle alustalle jotakin, jonka sitten ilmoittaa Blogilistalle, ei kukaan enää voi vakuuttaa silmä kirkkaana kirjoittavansa vain itselleen. Ne, jotka kirjoittavat vain itselleen, tallentavat tarinansa joko pöytälaatikkoon tai koneensa kovalevylle. Jokaisella on omat motiivinsa, miksi haluaa toisten lukevan tuotoksiaan ja ottavan niihin kantaa, mutta siihen, että nämä motiivit puuttuisivat kokonaan, minä en usko.

Noin. Sainpahan minäkin ulostettua jonkinnäköisen mielipiteen päivänpolttavista aiheista. Täällä se on helppo tehdä, kun ei tarvitse pelätä hirmuista älämölöä ja haloota. Tavallisen ihmisen tavallisessa blogissa voi asiaa kuin asiaa puntaroida seurauksista sen kummemmin välittämättä. Joka päivä joku käy lukemassa, ja joskus harvoin jättää terveiset lähtiessään.

Joskus vain tämä hiljaisuus turhauttaa. Koska minä en kirjoita mitään itselleni.

Jopa pelasi Peekkinen hienosti eilen illalla. Eikä Kääppänenkään huono ollut. Salaanilla ei ollut matsia eilen. Hän on minun suosikkini.

No joo, leikki leikkinä. En minä NHL:ää juurikaan seuraa. Eikä minulla ole ketään erityisiä suosikkeja siinä liigassa.

Leikkiä sen sijaan eivät ole nuo pelaajien nimet. Peekkinen on Joni Pitkänen (Philadelphia Flyers) ja Kääppänen on Sami Kapanen (sama seura). Salaani on tietysti Anaheim Mighty Ducksien Teemu Selänne.

Jos Suomessa on joku pohjoisamerikkalainen asumassa tai vierailulla, hän kyllä yleensä olettaa, että me lausumme hänen nimensä niin, että hän pystyy sen itse tunnistamaan. Näin myös näinä korkeatasoisen koulutuksen päivinä lähes poikkeuksetta tapahtuu.

Vaan toista se on täällä. Pohjoisamerikkalaisten äänenmuodostuselinten anatomia ilmeisesti eroaa meikäläisten vastaavasta, kun eivät tunnu kieli ja muut puhevärkit taipuvan oikeaan asentoon, eivät sitten millään. Joku häijympi voisi tietysti väittää, etteivät he tosissaan edes yritä. Mutta minä haluan mieluummin uskoa, että kyseessä on elimellinen rakennevirhe tai jokin muu tahdosta riippumaton häikkä.

Nuo ammattikiekkoilijat taitavat muuten olla niitä harvoja ihmisiä, joita täällä enää nykyään kutsutaan sukunimeltä. Vakiintunut trendi on, että menitpä parturiin, hammaslääkäriin tai verovirastoon, sinulta kysytään etunimeä, ja sitä sitten huudellaan, kun vuoro tulee. Sukunimi otetaan yleensä avuksi vasta silloin, jos penkeiltä nousee yhdeltä kutsumalta kolme “Tomia” tai kaksi “Lisaa”.

Minun ei tarvitse parturissa eikä muuallakaan sukunimeäni sanoa. Tiskillä tavaan etunimeni kirjain kirjaimelta, ja kun oma vuoroni tulee, kuulen tiskin takaa jälleen sen, mitä olen jo lähes tottunut pitämään omana nimenäni:

- Ööö-en-mä-osaa-tätä-lausua.

Kiinalaisista, intialaisista, afrikkalaisista, romanialaisista, puolalaisista, serbialaisista ynnä muista emigranttinimistä täällä suoriudutaan huomattavasti paremmin. Yksi vähäväkinen suomalainen ei vielä riittäne motivoimaan paikallisia kovin kummoisiin äänneopillisiin ponnistuksiin.

Muuan liian pitkään liian lujaa eläneeltä 70-luvun heavyrockbasistilta näyttävä viisikymppinen ranskalaisheebo (josta en ollut kuullutkaan ennen eilistä ja tätä päivää) toimikoon ajatusten aasinsiltana aiheelle, jota kevyesti sivuttiin varhemmin tänään käymässäni bloginulkopuolisessa keskustelussa.

Itselleen nauraminen.

Kyky nauraa itselleen on paitsi suurta hupia myös tehokas keino suojella itseään toisten ivalta. “Tee itsestäsi vitsi ennen kuin muut tekevät sen puolestasi.”

En tiedä, missä määrin monsieur Mikli hallitsee itselleen nauramisen taidon (aiheita ei pitäisi häneltä totisesti puuttuman), mutta sen sijaan hän on osoittanut kykenevänsä tekemään pilaa muista, tässä tapauksessa siis keski-ikäisistä suomalaisista naisista. Samanikäiset suomalaismiehet sen sijaan ovat tämän Elton Johnin hovikakkulasuunnittelijan mielestä ihan söpöjä. Kenties Alain-poju tiiraileekin naisia ainoastaan sillä silmällä, näyttäisivätkö nämä hyviltä hänen rillimainoksissaan. Ja niihin luultavasti jokainen yli kolmikymppinen naispokamannekiini joutuu joka tapauksessa kulkemaan plastiikkakirurgin kassan kautta. Että se herra Miklitarianista ja hänen arvostelukyvystään.

Takaisin aiheeseen. Itselleen nauraminen ei suinkaan ole samaa kuin itsensä ääneen vähätteleminen ja aliarvioiminen. Itselleen aidosti nauraja on ylpeä itsestään ja osaa kantaa pystypäin myös kaiken sen, mille antaa toisille luvan nauraa - ei nauraa itselleen, vaan nauraa itsensä kanssa.

Omat itselleninauramisyritykset karahtavat yleensä karille juuri tässä. Minä teen itsestäni pilkkaa pilan tekemisen sijasta. Kuvittelen kömpelössä itseironiassani olevani hauska, mutta lopulta kaikki, mitä onnistun kuulijoissani herättämään, on säälinsekainen vaivautuneisuus.

Opinkohan minä koskaan? Nauramaan itselleni. Yhtä aidosti kuin muut nauravat minulle.

Ai että tuli lapsuus mieleen, kun näki pitkästä aikaa tuttuja paikkoja.

Kolme-nelivuotiaana kävin kaksi kertaa viikossa parin tunnin ajan saamassa kristillistä peruskasvatusta seurakunnan päiväkerhossa. Kerhon täti kertoi huikeita juttuja. En minä niitä ymmärtänyt, mutta nohevana kersana otin kuitenkin opikseni.

Äidin antama kyyti somalla punaisella potkukelkallani pitkin Pyynikkiä oli varhaistalvieni ehdoton must-juttu. Siellä oli paljon mäkiä, joissa kelkan liukuominaisuuksia oli hyvä testata.

Kerhossa omaksutut opit avasivat eteeni ihan uusia mahdollisuuksia. Kelkan jalaksilla seisova äitiparka vain ei tajunnut pointtia, vaan harasi jalalla vauhtia vähemmäksi.

- Älä pelkää, äiti! Anna mennä! Herra on meidän kanssamme!

Kerhon täti opetti pikkuminän myös ottamaan vastuuta toisten hyvinvoinnista. Varsinkin Jeesuksen.

Silakkalaatikko ei kuulunut lapsuuteni herkkuruokiin. Äitini toki tiesi tämän, ja niinpä hän ihmettelikin, kun ruokapöydässä pyysin toisen lautasellisen.

- Minä luulin, ettet sinä tykkää silakkalaatikosta, äimisteli äiti.

- En tykkääkään. Mutta Jeesus voi tykätä. Minun pitää antaa sillekin ruokaa, kun kerhon täti sanoi, että Jeesus asuu meidän sydämissämme.

Sokea lapsenuskoni on sittemmin väljähtynyt ja korruptoitunut niin, että nykyisin jarruttelen itsekin jo suvereenisti, niin potkukelkalla kuin autollakin. Minä myöskin syön ainoastaan omiksi tarpeikseni. Muut sisäelimissäni asustavat tulkoot toimeen omin eväin.

Rakastuin. Suinpäin päätäpahkaa. Ihan tuosta noin vain, ensi silmäyksellä. Aloin heti miettiä, miten saisin sen itselleni, ihan ikiomaksi. Välimatkaa tosin on melkoisesti, mutta varmasti jokin keino löytyy. Pakko löytyä.

Hullaannuin pariin tasmanialaisia Blundstones-bootseja. Tosin minulla on jo yhdet melkein samanlaiset - ei vaan itse asiassa kahdet.

Ei, en tunnusta. En ole kenkäfriikki. Suhteeni kenkiin on myös täysin platoninen. Käyttäytymiseni kenkäkaupoissa sekä markettien ja kirppareiden jalkineosastoilla on ihan coolia ja hyvässä kontrollissa.

Se, että minulla on muutama kymmenen paria kenkiä, joita en ole juurikaan käyttänyt sen koommin, kun ne muuttivat kanssani samaan huusholliin, ei ole mikään osoitus hallitsemattomasta kenkäkäyttäytymisestä, friikkiydestä puhumattakaan. On täysin järkevää omistaa kenkiä myös siltä varalta, että jalkani jossakin vaheessa yllättäen pitenevät, lyhenevät, levenevät, kapenevat tai muuttavat muuten muotoaan. Kyllä semmoisessa tilanteessa harmittaisi, jos ei olisi yksiäkään jalkaan sopivia kenkiä, joilla pääsisi edes talosta ulos hankkimaan uusia kenkiä.

Joskus toivoisin, että minua olisi siunattu samanmoisella intohimolla myös esimerkiksi housuja kohtaan. Mutta miksi vaivautua, kun kerran nuo mustat farkut vielä kestävät kasassa jopa täkäläisissä sähkövatkainpesukoneissa, eikä haaroväliäkään ole paikattu kuin vasta pari kertaa. Inhoan yli kaiken vaatekaupoissa lumpustamista. Ja sovituskoppiin en mene ikinä!

Maasta toiseen muuttaessa vähäinen omaisuuteni on mahdutettava kahteen lätkäkassiin, paino max 32 kiloa per kassi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ensin jaetaan kengät kahteen läjään ja pakataan kasseihin, yksi läjä kumpaankin. Jäljelle (mahdollisesti) jäävä tila täytetään vaatteilla ynnä muulla rojulla. Mikä jää yli, saa jäädä.

Tätä menoa kun aikani jatkan, ei lopulta jäljellä ole kuin ne kengät. Eli jos vastaanne joskus kävelee kadulla tyyppi, jolla ei ole yllään rihmankiertämää ja joka työntää kottikärryissä kenkiä, moikatkaa ihmeessä!

Pyhäinpäivä.

Mummuni ei tykännyt hautajaisista. Hän koki vainajaa ylistävät muistopuheet usein lähinnä tekopyhänä hurskasteluna ja muiden hautajaisvieraiden nuoleskeluna. Hänen mielestään ihminen ansaitsi tulla ylistetyksi eläessään eikä vasta kuoltuaan. “Jos kenellä on minusta jotakin hyvää sanottavaa, sanokoon sen nyt eikä vasta haudan reunalla, kun itse en enää ole niitä kehuja kuulemassa”, muistan mummuni kerran tokaisseen.

Tänään me suomalaiset sytytämme lyhdyt poismenneiden rakkaidemme, ystäviemme ja sukulaistemme muistoksi. Kauniit, ikävöivät ajatuksemme eivät kenties heitä enää tavoita, mutta ne auttavat meitä itseämme pysähtymään hetkeksi muistojemme äärelle ja nollaamaan kiireen ja stressin ympäriltämme.

Itse kunkin päivät tulevat vuorollaan luetuiksi. Joko minä itse lähden jättäen lukemattomia kauniita sanoja sanomatta rakkailleni. Tai he livahtavat rajan taakse ennen kuin saan itsestäni irti sen verran, että pukisin hyvät ajatukseni sanoiksi ja antaisin heidän kuulla ne.

Vaikka onkin vainajien muistopäivä, niin jos kaapista löytyy ylimääräisiä kynttilöitä tai tuikkuja, miksemme voisi samalla sytyttää muutaman palamaan myös elävien muistoksi. Eivät ne vainajat sitä varmasti pahakseen panisi. Pienet syystulet näyttävät kauniilta, ja niiden valossa voi lausua pari nättiä sanaa perheenjäsenille ja soittaa tai lähettää sähköpostia kauempana oleville läheisille.

Olen niin kovin samaa mieltä mummuvainaani kanssa. Jokainen ansaitsee tulla ylistetyksi eläessään. Kun vielä jotenkin saisin itseni paremmin toteuttamaan tätä hienoa ajatusta myös käytännössä. Tänään. Huomenna. Tai edes joka toinen päivä.

Sarjassamme tositarinoita elävästä elämästä, jossa ihminen ei enää hallitse sairasta mieltään, ja hänestä tulee hirviö. Kimmokkeen tähän postaukseen sain täältä.

Tarinani henkilöt tuomittiin vapausrangaistuksiin. Minkäänlaisesta psykiatrisesta tai psykologisesta terapiasta heille tai heidän lapsilleen ei tapauksen uutisoinnin yhteydessä puhuttu. Palaavatko tuomitut aikanaan takaisin vapaaseen yhteiskuntaan mieleltään parantuneina ja itselleen sekä ympäristölleen vaarattomina, sen näyttää aika. Itse rohkenen erittäin vahvasti epäillä.

Paikallinen oikeus antoi viime viikolla tuomionsa elokuussa käsitellyssä tapauksessa, jossa naapurikaupungista kotoisin oleva aviopari todettiin syylliseksi insestiin. Oikeus oli katsonut tulleen kiistattomasti toteennäytetyksi, että kyseessä oli äidin ja hänen biologisen poikansa välinen intiimi suhde. 42-vuotias nainen ja 25-vuotias poika saivat vuonna 1996 solmitun avioliittonsa aikana kolme lasta.

Kesällä 2001 pariskunnan nuorin lapsi, 2-vuotias tytär, toimitettiin sairaalaan, missä hän menehtyi nestehukkaan. Insestiepäilyt heräsivät, kun ruumiinavauksessa tytöllä havaittiin lisämunuaisen surkastuma, jonka on todettu olevan yleinen erityisesti sukurutsaisilla lapsilla.

Lapsen kuoleman seurauksena poliisi aloitti tutkinnan, joka myöhemmin samana vuonna johti pariskunnan pidättämiseen ja asettamiseen syytteeseen insestistä ja lukuisista asiakirjaväärennöksistä. Väärennökset liittyivät erilaisiin tekaistuihin dokumentteihin, joilla pojan todellinen henkilöllisyys peitettiin.

Pariskunnan kaksi elossa olevaa lasta on huostaanotettu ja sijoitettu sijaisperheisiin.

Oikeus tuomitsi äidin 43 kuukaudeksi vankilaan ja pojan 19 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen.

Tämä ei ole sosiaalipornoa. Tämä on vain yksi pieni tosielämän esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun apu ja avun tarvitsija eivät kohtaa riittävän ajoissa - tai eivät kohtaa ollenkaan. Ihmiskunnan nykypäivässä tämä on ainoastaan muutaman yksilön tragedia, pieni pisara inhimillisten kauhukertomusten valtameressä. Mutta silti tämä yksikin pisara on liikaa, mikäli sen syntyminen olisi voitu tavalla tai toisella estää. Minä uskon, että olisi. Mutta älkää kysykö, miten.

- Hei kuule.
- Mmmmm… mitä ny?
- Kuuluuko sanoo in time vai on time?
- … Joo.
- Höh. Siis kumpi on oikeen, in vai on?
- On.
- Aijaa. Mun kuuluu siis sanoo et I got there on time? Kuulostaa musta hassulta.
- Eiku se on in. I got there in time.
- Mut justhan sä sanoit et se on on. Tosin in kyllä tuntuu mustakin oikeemmalta. Mä voin siis sanoo et I’ll be there in time, eiks nii?
- Eiku sun pitää sanoo: I’ll be there on time.
- Hei älä ny viitti pelleillä. Sä sekotat mua ihan tahallas. Sano ny kumpi on oikeesti oikeen?
- Molemmat. Tai siis se ny vähä riippuu. Jos sä niinku tarkotat jotain mennyttä tai nykystä juttua nii sillon se on in. Tulevat jutut on on.
- Hmmmm. Outoo. Sä tarkotat siis niinku I was there in time ja I’ll be there on time. Okei?
- Ei. Se on I was there on time.
- Mut was on samalla lailla imperfekti ku got. Mä en ny ymmärrä.
- Ne ny vaan on… jotenkin… eri lailla mennyttä. En mä osaa selittää. Se ny vaan menee noin. Tai voit sä sanoo aina on time jos se on sulle helpompaa. Sekin on oikeen. Kai.
- Okei. Onks tää vähä sama juttu ku se ku sä sanot on the bus mut ku mä sanon samalla lailla nii sä sanot et se on in the bus?
- Joo. Eiku ei. Se on eri juttu.

***

Mitä tästä opimme? - Emme mitään.

Oheinen ote autenttisesta keskustelusta (vapaa suomennos allekirjoittaneen) vakuuttaa meidät jälleen kerran siitä, että kyllä vierasta kieltä oppii parhaiten menemällä paikan päälle ja kommunikoimalla paikallisten ihmisten kanssa.

Tämä kanlanti nyt sinänsä on ihan oma lukunsa. Siinä ei mitkään aiemmin opitut kielioppi- ynnä muut säännöt paljon paina. Ääntämisohjeista puhumattakaan. Muka-englantia, sanon minä. Sitä paitsi, se mikä on tänään oikein, onkin todennäköisesti huomenna väärin.

On se vähän hassua, että turistina voi huristella ulkomaan teillä tapauksesta riippuen joko oman maansa tai kansainvälisellä ajokortilla, mutta emigrantin on hommattava itselleen asianomaisen maan ajokortti. Sen saadakseen on mentävä autokouluun. Ei kun takaisin koulunpenkille, vaikka olisi ajanut autoa kymmenen vuotta miljoona kilometriä vuodessa. Epistä. Varsinkin, kun monessa maassa tuntuu, että ne paikalliset autoilijat olisivat usein huomattavasti kipeämmin sen autokoulun tarpeessa.

Muistuupa mieleeni tapaus omalta autokouluajaltani silloin joskus kauan sitten.

Katsastuskonttori sijaitsi lähellä tuolloista työpaikkaani. Autokoulu oli vastakkaisella puolella kaupunkia. Ajotuntini olivat usein aamulla, ja jos joku oli menossa inssiajoon minun tuntini jälkeen, sain kyydin katsastuskonttorille.

Eräänä aamuna pääsin taas takapenkillä töihin. Kuskinpukilla istui ensimmäistä korttiaan ajava, insinööriajoon menossa oleva, jo reilusti keski-iän paremmalle puolelle ehtinyt viehättävä rouva. Pelkääjän paikalle asettui tietysti autokoulun opettaja. Ja sitten mentiin!

Homma tuntui olevan oppilasrukalla vielä hieman hakusessa. Päin punaisia, yli liikenteenjakajien ja välillä jalkakäytävän puolelle koukaten etenimme kohti kaupungin keskustaa. Vauhtiakin oli ihan mukavasti. Nuori opettajapoika yritti rauhoitella oppilastaan ja saada tämän keskittymään auton pitämiseen ajokaistalla. Omalla jarrupolkimellaan hän sitten yritti myötäillä muuta liikennettä parhaansa mukaan.

Etenimme sallimuksen varjeluksessa ilman törmäyksiä. Jossakin vaiheessa rouva - jo sangen tuskastuneena ja turhautuneena - tiuskaisi opettajalle: “Ei tästä mitään tule! Ei minun tarvitse osata kaupungissa ajaa. En minä tänne ikinä autolla tule kumminkaan. Minähän sanoin jo ilmoittautuessani, että haluan sitten vain semmoisen MAANTIEKORTIN!”

Jälkeenpäin opettaja kertoi minulle, että inssi, johon rouva oli menossa, oli ollut tämän viides yritys. Ei kuulemma mennyt läpi. En tullut tietämään, saiko rouva koskaan korttia suoritettua.

Marraskuu. Jokohan minä tänä vuonna saisin nähdä sen mandoliinipuun?

Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että ihmistä, jonka lyyrisestä tajunnasta jo 17 vuotta sitten sikisi mandoliinipuun kaltainen helmi, olisi jo korkea aika kutsua taitelijaksi. Ihan oikeasti. Vallankin, kun hän itsekin sitä haluaisi.

Uljas biisi tuo. Kertakaikkiaan. Mutta ah, niin vanha. Fossiili suorastaan.

Niin se vain kuulkaa on, että nykyään ei Suomessa enää osata tehdä kunnon musiikkia, joka kolahtaisi kybällä ja seisauttaisi sydänveret. Eikä elokuvia. Mikä siinä onkin, että on jotenkin niin pliisuksi mennyt kaikki?

Tai hetkinen. Johtavatko jäljet sittenkin toisinaan objektiivisen arvostelukyvyn sijasta omien muistojen ja menetetyn nuoruuden sylttytehtaalle?

Ennen kypsymistään - ja kovettumistaan - aikuisuuteen ihmisen lapsi on vielä autuaan avoin ja altis omille elämyksilleen. Ilman filtteriä. Tunteet sekoittuvat ympäröiviin ääniin ja kuviin. Syntyy kokemuksia, täysiä ja totaalisia. Kokemuksista syntyy muistoja.

Kun ikää tulee lisää, kaikki vain jotenkin alkaa valua sisäämme kummallisten suodattimien läpi. On kyynisyyden suodatinta, katkeruuden suodatinta, skeptisyyden suodatinta. Mikään ei enää kolise ihan kympillä. Mikään ei oikein tunnu miltään. Mutta muistot pysyvät. Tietyt biisit tai leffat saavat meidät kokemaan noita suuria, suodattamattomia tunteita yhä uudelleen. Vaan ei koskaan enää muualla kuin muistoissa.

Noissa vanhoissa elokuvissa ja lauluissa on niin paljon kaikkea, mitä ei koskaan tallennettu filmille eikä vinyylille. Mutta me tiedämme, että se on siellä. Me väitämme, että silloin tehtiin helvetin paljon parempia biisejä ja leffoja kuin koskaan sen jälkeen. Koska silloin elettiin helvetin paljon parempaa elämää. Tai helvetin paljon huonompaa. Mutta elettiin. Täysillä.

Kaipuun kaljakori kilisee.

Kolmannella kotimaisella sanottaisiin tässä kohtaa, että “this sucks big time“.

Tulin kaapista (lue: piirongista) ulos noustakseni tähdenlennon lailla listaykköseksi. Missä siis viipyy not-lista?!? Mainitsihan itse herra ylipäälistapäällikkö asiasta kaikkien kuullen, ja minun mielestäni hänen rivienväleistään oli ihan selvästi luettavissa lupaus.

Ehdin jo alkaa suunnitella tuohon oikealle hienoa miinusnappulaa, jota klikkaamalla miinuspisteiden antaminen kävisi tosi kätevästi. Ja piirongin emäntäkin lupasi avittaa, jotta saadaan meikäläiselle piikkipaikka Noup10:ssä. Sanoi, että tsäänssejä on. Oli jopa varovaista puhetta sisämiinuspiiriin pääsystä. Voi että olin innoissani!

Täällä minä nyt sitten olen istunut kaksi (2) päivää suoltamassa eetteriin kaikenlaista kakkelia, jotta kaikille varmasti riittäisi aihetta täpäyttää miinusklikkainta heti, kun not-lista julkaistaan. Mutta listaa ei näy eikä kuulu. Siitä ei enää edes puhuta. Minua on huijattu.

Että ei hyvin mene. Mutta ehkä ei hyvin -meneväkin voi olla menevää. Mene tiedä.

Jatkan tiilenpäiden lukua.

Parisen viikkoa sitten Gatesin Billy kävi pikavisiitillä paikallisessa yliopistossa esittelemässä ajatuksiaan tietotekniikan, matematiikan ja insinööritieteen ensimmäisen vuoden opiskelijoille.

Turvatoimet olivat tiukat. Tiedotusvälineissäkin julkaistu lista tavaroista, joita kuulijat eivät saaneet viedä mukanaan kaikkein pyhimpään, oli pitkä. (Siitä, tehtiinkö opiskelijoille ovella tai pesuhuoneessa perusteelinen sisäinenkin turvatarkastus, minulla ei ole tietoa. Vaan enpä ihmettelisi sitäkään.) Erityisesti painotettiin, että Gatesille ei saanut viedä lahjoja.

Minkä ihmeen takia kukaan haluaisi antaa lahjoja Bill Gatesille? Ja mitä sellaista Billy-sedälle edes voisi antaa, mitä hänellä ei jo olisi vähintään kaksin kappalein?

Itse tehty lahja on aina osuva valinta. Se on uniikki ja välittää saajalleen ihania lämpimiä ajatuksia, joita tekijä on lahjansa valmistamiseen uhrannut. Itse päätyisin ehkä tässä tapauksessa veikeään Bill Gates -näköisteletappimaskottiin, jonka voi näppärästi ja edullisesti askarrella esimerkiksi tyhjästä vessapaperirullasta, piippurasseista ja kreppipaperista. Saatan sieluni silmin nähdä mogulin vääntelemässä billytappinsa piippurassijalkoja veikeisiin asentoihin ja kikattamassa poikamaisesti aikaansannoksilleen. Voi sitä ihanien lämpimien ajatusten määrää! Mutta niin vain jää Bill Gatesilta tämäkin ilo ja riemu kokematta, koska hän on tylsä tyyppi eikä halua ottaa vastaan lahjoja. Muka turvallisuussyistä. Pah.

Tässä nimenomaisessa vierailukohteessa halukkuutta lahjojen antamiseen tosin saattoi olla keskimääräistä enemmän, olihan kysymyksessä Microsoftin rekrytointiyliopisto number one maailmassa. Kenties joku kirkasotsainen nörttifuksi olisi hyvinkin saattanut haluta väkertää Billille tappimaskotin ja varustaa sen käsin tekstatulla kortilla: “Billylle rakkaudella, tuleva microsoftlainen N.N.”.

Keskiviikkona täällä arvottiin maan kaikkien aikojen arvokkaimmat lottonumerot. Potti oli naftisti reilut 38 miljoonaa euroa. Saldoa kasvattaneen usean viikon päävoitottoman putken jälkeen jättipotille löytyi vihdoin ottaja. Tai itse asiassa ottajat.

Työpaikkaporukkalottoa jo pitkään harrastaneet öljynporausfirman työntekijät saivat peliin satsaamansa fyrkat takaisin kivan koron kanssa. Seitsemäntoista lottoavaa duunaria nettosi runsaat 2,24 miljoonaa euroa per lärvi. Tieto voitosta tuli aamulla työpaikalle kesken työturvallisuuspalaverin. Voittajat poistuivat pomon luvalla juhlimaan. Pizzan ja kaljan voimalla.

Loppuviikon lottovoittajat pitävät rokulia, mutta palaavat kuulemma maanantaina kuuliaisesti sorvin ääreen. Muutama iäkkäämpi kaveri aikoo jättäytyä eläkepäiviä viettämään - mutta vasta, kun firmaan on löytynyt uudet työntekijät heidän tilalleen. Loput meinaavat pitää haalarit päällä ja kypärät päässä jatkossakin.

Sinänsä kunnioitettavaa jalat maassa -meininkiä. Mutta toisaalta ei voi olla miettimättä, olisiko sittenkin kunnioitettavampaa koko porukan pistää haalarit naulaan ja antaa työpaikat sellaisille, joilla ei ole töitä eikä miljoonia takataskussa?

- Jaa-a. Mitähän sitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa? Pää kun ei ole alunperinkään järin selvä eikä terve, niin ehkä sitä pelkän nupin sekoamisen pelossa haluaisi itsekin sinnitellä kiinni säntillisessä elämässä, johon työnteko oleellisena osana kuuluu. Jos lahjoittaisi sievoisia summia erilaisiin hyviin, moraalisesti ja eettisesti arvokkaisiin kohteisiin (plus sukulaisille ja ystäville tietysti myös) ja jättäisi itselleen vain vähän, niin sitten voisi jatkaa porskuttamista kustannuspaikalla tuntematta huonoa omaatuntoa. Vaan entäpä jos ahneus veisi kuitenkin voiton?

Äh. Paskaako minä tällaista mietin. Palaan spekuloimaan tätä sitten, jos joskus alan lotota.

Loora. Loorassa |noone|. Loora on tampereeksi laatikko. |noone| on no one, ei-kukaan. |noone| ei ole tamperelainen. Enää.

Minulla on kaksi muita voimakkaampaa fobiaa: phronemofobia ja arachibutyrofobia. Edellinen on vaivannut minua jo vuosia. Jälkimmäisestä olen kärsinyt viimeiset kaksi vuotta. Phronemofobia = ajattelun pelko. Arachibutyrofobia = maapähkinävoin kitalakeen tarttumisen pelko.

Mainitsin fobiani, jotta minua voisi helpommin ymmärtää. Mikäli joku tuntee tarvetta sellaiseen.

Tämä ei ole blogi. Tämä on piironginloora, jonne eräs varsin korkeatasoista ja nautittavaa tekstiä tuottava maineikas ja ansioitunut pitkän linjan bloginpitäjä minut ystävällisesti ja luvan kanssa majoitti ihanien, pörröisten jumppereiden sekaan. Iso kiitos ja kumarrus vieraanvaraisuudesta!

Kuukausien päämäärätön haahuilu reppu selässä pitkin Blogistanin enemmän tai vähemmän varjoisia kujia sai täten onnellisen lopun kodikkaassa loorassa. Tai siis eihän tämä mikään loppu ole. Lopun alku korkeintaan. Tai alun loppu. Haahuilu toki jatkuu.

Päänsärky. Ei siis mikään semmoinen kiusallinen pikkujomotus, vaan ihka oikea jysäri. Hirressä roikkumiseenkin kuulemma tottuu, mutta päänsärkyyn ei kyllä totu ikinä. Rutiinia tähän on jo vähintäänkin riittävästi. Päänsärky alkoi lukioaikana, ja sen jälkeen se on ollut läsnä satunnaisia parin päivän poissaoloja lukuunottamatta.

Se on kuin migreeni olematta kuitenkaan migreeni. Tämä tuli aikanaan selväksi liimaamalla piuhoja päähän ja työntämällä tikku selkäytimeen. Neurologiseksi tutkimukseksi sitä sanottiin. On silti etäistä sukua migreenille - pikkuserkkuko lienee vai anoppi. Ai niin, eihän anoppi ole sukua. Mutta kuitenkin. Migreenilääkkeet auttavat. Niissä on vain se epäkäytännöllinen puoli, että tabletit tulee nauttia ennen kohtauksen alkua. Eli niitä pitäisi nappailla päivittäin kuin verenpainelääkkeitä ikään, mikäli mielisi tämän vitsauksen pysyvän loitolla.

Oikein paha päänsärky on sellainen, että silmissä sumenee ja tulee yrjö. Tänään on oikein paha päänsärky.