Loora #14
Muuan liian pitkään liian lujaa eläneeltä 70-luvun heavyrockbasistilta näyttävä viisikymppinen ranskalaisheebo (josta en ollut kuullutkaan ennen eilistä ja tätä päivää) toimikoon ajatusten aasinsiltana aiheelle, jota kevyesti sivuttiin varhemmin tänään käymässäni bloginulkopuolisessa keskustelussa.
Itselleen nauraminen.
Kyky nauraa itselleen on paitsi suurta hupia myös tehokas keino suojella itseään toisten ivalta. “Tee itsestäsi vitsi ennen kuin muut tekevät sen puolestasi.”
En tiedä, missä määrin monsieur Mikli hallitsee itselleen nauramisen taidon (aiheita ei pitäisi häneltä totisesti puuttuman), mutta sen sijaan hän on osoittanut kykenevänsä tekemään pilaa muista, tässä tapauksessa siis keski-ikäisistä suomalaisista naisista. Samanikäiset suomalaismiehet sen sijaan ovat tämän Elton Johnin hovikakkulasuunnittelijan mielestä ihan söpöjä. Kenties Alain-poju tiiraileekin naisia ainoastaan sillä silmällä, näyttäisivätkö nämä hyviltä hänen rillimainoksissaan. Ja niihin luultavasti jokainen yli kolmikymppinen naispokamannekiini joutuu joka tapauksessa kulkemaan plastiikkakirurgin kassan kautta. Että se herra Miklitarianista ja hänen arvostelukyvystään.
Takaisin aiheeseen. Itselleen nauraminen ei suinkaan ole samaa kuin itsensä ääneen vähätteleminen ja aliarvioiminen. Itselleen aidosti nauraja on ylpeä itsestään ja osaa kantaa pystypäin myös kaiken sen, mille antaa toisille luvan nauraa - ei nauraa itselleen, vaan nauraa itsensä kanssa.
Omat itselleninauramisyritykset karahtavat yleensä karille juuri tässä. Minä teen itsestäni pilkkaa pilan tekemisen sijasta. Kuvittelen kömpelössä itseironiassani olevani hauska, mutta lopulta kaikki, mitä onnistun kuulijoissani herättämään, on säälinsekainen vaivautuneisuus.
Opinkohan minä koskaan? Nauramaan itselleni. Yhtä aidosti kuin muut nauravat minulle.
Itselleen nauraminen on vähän sellanen taitolaji kanssa, että täytyy tarkasti kattoo, missä seurassa sitä menee harrastamaan, kun joku voi ottaa sen ihan tosissaan ja nauraa sitten mulle kanssa. Ja sehän ei siis sovi. Ja jotenkin vesittyy homma, jos pitää mennä erikseen näyttämään, että vinksvonks.
Kun oppisikin niin nauramaan itselleen, että kaikki heti tajuaa, että toi nauraa itselleen mutta ei kuitenkaan naura, koska se on niin hyvä tyyppi, ettei siinä ole mitään naurettavaa. Niin ne naurais kaikki sille, miten hyvä tyyppi mä olisin, kun olisin niin hyvä nauramaan itselleni.
Comment by mea — November 8, 2005 @ 18:04
Veit jalat suustani. Tuosta jälkimmäisestä kappaleestasi minäkin näen unia (silloin, kun en katsele painajaisia). Mutta utopiaa tuo minulle on. Taitaa aika loppua ennen kuin pääsen itseni kehittämisessä tuolle tasolle.
Miehet on muuten yleensä tosi huonoja tuossa itselleen nauramisen taiteessa. Sen sijaan he ovat erinomaisen hyviä kuvittelemaan, että heille nauretaan silloinkin, kun ei naureta.
Comment by |noone| — November 8, 2005 @ 18:15
Sanoinko minä, että osaan lajin jo. En varsinaisesti mutta olen aika hyvä näyttelemään.
On myös hyvä tunnustaa virheensä ja mokansa ennen kuin kukaan huomaa niitä tehdyksi. Siinä vähän kuin vie nuolet vihollisen viinistä.
Comment by mea — November 8, 2005 @ 18:28
Totta haastelet taas. Itse olen jalostanut tuota mokien tunnustamisen taitoa vielä pitemmälle: tunnustan ne jo ennen kuin olen edes tehnyt niitä.
Olet sinä vain aikas epeli näyttelemään. :}}
Comment by |noone| — November 8, 2005 @ 18:43
Kun eilen lueskelin tätä juttua, aloin miettiä, ettei se itselleen nauraminen kai enää olekaan se mihin pitää pyrkiä, koska kaikkihan niin jo osaa tehdä, ainakin omien sanojensa mukaan. Mäkin kikatan itselleni harva se päivä ja samalla teen itsestäni idiootin.
Pitäs pyrkiä just tohon, mitä Mea niin älyttömän selkeästi sanoi. “Kun oppisikin niin nauramaan itselleen, että kaikki heti tajuaa, että toi nauraa itselleen mutta ei kuitenkaan naura, koska se on niin hyvä tyyppi, ettei siinä ole mitään naurettavaa. Niin ne naurais kaikki sille, miten hyvä tyyppi mä olisin, kun olisin niin hyvä nauramaan itselleni.”
Comment by Saara — November 9, 2005 @ 03:58
Niinpä, Saara. Vaan aina se omien sanojen mukaan osaaminen ja todellinen osaaminen eivät ihan välttämättä päde yksi yhteen. Kyllä itselleen minun mielestäni pitäisi osata oikeasti nauraa (eikä vain sanoa osaavansa) tai muuten itsestä tulee itselle liian totinen seuralainen ja mihinkäs sen siitä sitten heivaat, kun et enää jaksa katsella sen otsankurtistelua.
Mutta toki ylevin itselle nauramisen muoto on juuri tuo mean ja sinun mainitsema. Se vain taitaa jäädä meikäläisellä pelkän unien katselun tasolle. Kunhan nyt tämä kurttuotsa oppisi edes nauramaan itselleen, ihan silleen arkisen perinteisen tavallisesti. :}
Comment by |noone| — November 9, 2005 @ 04:17